Agilityä

Pepen kanssa olisi tarkoitus vaihteeksi jälleen palata agilityn pariin. Ensi viikolla aloitamme Koirakoulu Kompassissa agilitykurssin, jonka oppeja voisi taas soveltaa kotipihalla kesäiltoina. Agility tuntuu olevan Pepelle kaikkein mieluisin harrastus. Työskentelymme radalla ei ole ehkä kovinkaan tarkkaa ja ohjaajan vauhti ja ohjauskuviot lähes olemattomat, mutta intoa ja iloa on aina piisannut senkin edestä. Minulle tärkeintä on nähdä, että Pepe nauttii!

Agilitykurssille kannusti myös tämä edellinen kokemuksemme lajin parista. Viime syksynä starttasimme AST:n epävirallisissa agilitykisoissa täysin kylmiltään. Lähtö kisoihin tapahtui hetken mielijohteesta, enkä todellakaan tiennyt, että kisat eivät aivan leikkimieliset olleetkaan. Edellisestä kerrasta agilityradalla oli kulunut jo yli vuosi, joten tämän treenin ja taitotason perusteella ei meillä kyllä olisi pitänyt olla mitään asiaa kisoihin. Mutta tämänhän totesin tietysti vasta paikan päällä.

Lämmittelyradalla iski kauhu ja epätoivo. Pepe innostui vanhasta harrastuksestaan vallan liikaakin ja sinkoili omin päin esteeltä toiselle. Roolini ohjaajana näytti olevan tässä farssissa mitätön sivuosa. Pepe vei ja minä vikisin. Näissä tunnelmissa mentiin sitten hetken päästä itse kisaan. Kilpailurata oli meille vain vaivaiset alkeis- ja jatkokurssin suorittaneille mielestäni aika vaativa. Tuomari kertasi säännöt, joiden tiukkuudesta yllätyin. Olinhan luullut osallistuvani hieman rennompaan kisailuun.

Itse suoritus meni kuitenkin täysin nappiin. Siis mikäli ei oteta huomioon epäjohdonmukaisia ohjauskuvioita lähinnä ulkokaarteessa juosten ja ilmeisen koomiselta kuulostaneita "rauhassa" ja "odota" -huuteluita koiralle. Pepellä nimittäin vauhti oli kova ja ennemminkin telepatian, kuin suullisten ohjeiden ja käsimerkkien avulla, se sinkosi aina oikealle esteelle. Rata oli virheetön ja ihanneaikakin tuli alitettua. Lopputulos oli kuitenkin hylkäys, sillä perehtymättömyyteni sääntöihin etukäteen aiheutti sen, että Pepellä oli panta kaulassa kisan ajan. Eipä ollut tullut mieleenkään, että agilityssähän kisataan ilman pantaa ja tuomarikaan ei sääntöjä kerratessaan asiasta maininnut. Palkinnoille oltaisi muuten päästy, sillä nollaratoja tuli koko kisassa muistaakseni vain neljä.

Harmittamaan ei silti jäänyt yhtään. Tuli jälleen todistettua nimittäin, että minulla on huippu koira, joka ilman treeniä, ohjaajan virheistä huolimatta, yltää noin mahtavaan suoritukseen! Saimmepa jopa kehuja kokeneemmiltakin harrastajilta. Ja kisan tavoitehan tuli saavutettua, eli se, että meillä oli tosi hauskaa!